Eeron Levynurkka



Fear Factory – Transgression

Fear Factory lukeutuu omissa kirjoissani niihin bändeihin, joiden jäsenten olisi ehkä jo pari levyä sitten kannattanut siirtyä muiden projektien pariin (Metallica köh köh)! Kun hankin itselleni Transgression – levyn, oli se mukiinmenevä metallielämys. Se oli vuonna 2005. Nykyään kun katson levyä suhteellisen objektiivisin silmin, korostuvat hyvät ja huonot puolet jotka myös ensimmäisellä kuuntelukerralla mieleeni iskostuivat.

Fear Factoryn seitsemäs studiolevy Transgression alkaa lupaavasti. Alkuraita ” 540,000° Fahrenheit” rävähtää kaiuttimiin mukavalla voimalla. Seuraava kappale ”Transgression” on selvästi levyn paras kappale. Siitä uhkuu into ja meno millä nämä miehet ovat tehneet musiikkia jo viisitoista vuotta. Tästä Eteenpäin voi astia kappale kappaleelta pienoista väsymystä. Loppua kohden meno yltyy välillä sekä liian melodiseksi, sekä liian rankaksi sekametelisopaksi. Transgression syyllistyy liikaa riffeillä pomputteluun siellä täällä, eikä monestakaan biisistä synny kokonaista elämystä. Levyn keskelle haudattu ”Echo Of My Scream” on höyheniin pakattua melodista metallia, jolle ei pitäisi löytyä tilaa Fear Factory:n plätyillä. Lisäksi ainakin kahteen kappaleeseen on jostain kumman syystä myös ängetty jousisoittimia taustalle. Vaikea kuvitella mitä ne tekevät, ennen niin rajua ja energistä industriaalideathmetallia soittaneen yhtyeen levyllä. Mukaan on myös eksynyt U2 – coveri ”I Will Follow”, (päätä alkaa särkeä). Viimeinen raita on sitten ihan mukavaa tykitystä, mutta tulee aivan liian myöhään. Raymond Herreran konetarkasta rummuttelusta ei voi erehtyä tälläkään kertaan. Burton C. Bell hoitaa vokaalit kotiin, muttei ehkä samanlaisella voimalla kuin ennen. Kitaristiksi jo levy sitten ylennetty Christian Olde Wolbers napauttaa sormille hienosti kaikkia epäilijöitä sormille jo toistamiseen. Kaipaan silti yhä Dinoa. Itselläni on Transgressionista se kalliimpi paketti, johon on mukaan liimattu myös making of – dvd. Mukava bonus ja sisältää myös musiikkivideot kappaleille ”Transgression”, ”Spinal Copression” sekä ”Moment Of Impact”.

Monet sanovat Fear Factoryn oleva bändi, jonka kuuntelulla useat nuoret aloittavat rankempaan musiikkiin tutustumisen. Transgression on todellakin levy tähän tehtävään. Rankat alkuraidat ja keskivaiheen hempeilyt, ovat varmasti nuorempien kuuntelijoiden korville karkkia. Älkää toki käsittäkö väärin, levyhyllyssäni on aina paikka Transgressionille, niin kuin on muillekin Fear Factoryn levyille. Halusin vain enemmän, rankempaa ja tiukemmassa paketissa.

Eeron Levynurkka





CMX – Kaikki Hedelmät

Mikä olisikaan parempi aika julkaista CMX:n levy, kuin synkin kaamoksen hetki kun kaikki valo pakenee ja päivänkin täyttää loputtomalta tuntuva pimeys. Yhtyeen musiikkiin voi suhtautua, joko masentavana puukonkääntämisen jo kidutetussa ihmismielessä, tai ihanana tapana kanavoida ulos kaikki se kurjuus ja pimeys jolla syksy tahraa jokaisen mielen. Kaikki Hedelmät -kokoelma tulee olemaan yhtä ristiriitaisia tunteita herättävä kuin CMX:n koko tuotanto, mutta nyt on kyseessähän kokoelma, joten se tekee asiat paljon yksinkertaisimmiksi? Eikö?

CMX:ltä on tullut aikasemmin kaksi kokoelmaa: Cloaca Maxima sekä Cloaca Maxima II. Kolmilevyiset eepokset ovat saaneet viiden tähden leiman heti kättelyssä. Nyt ovat kuitenkin asiat toisin. Kaikkien (minun) odottaman Cloaca Maxima III:sen sijasta saimme kahden levyn kokoelman, joka kantaa itkettävän kliseistä nimeä ”Kaikki hedelmät”. Ennakkoluulottomana räväytin levyn soimaan ja tässä lopputulos.

Ensimmäiseltä levyltä löytyy pelkästään hempeitä ja enemmänkin rokahtavia kappaleita, mikä todella helpottaa niitä ihmisiä joille tämä on ensimmäinen CMX:n levy. Avausraitana löytyy aivan uusi kappale ”Kivinen Kirja”, joka edustaa CMX:n popimpaa tuotantoa. Uusia kappaleita tälle kokoelmalle yhtye on työstänyt kaksi eikä kummastakaan löydy napinanaihetta. Rempseän alun jälkeen meno vaihtuu varsin rentoihin tunnelmiin raitojen ”Aamutähti” ja ”Siivekäs” kannattamina. Ensimmäisen levyn loppua kohti meno piristyy vähän, mutta sitten se onkin jo ohi. Toinen levy alkaa myös uudella kappaleella ”Rautalankaa”. Kakkoslevy yrittää tuoda vähän rankempiakin vetoja mukaan, mutta heikolla menestyksellä. Mukana toki on ”Palvelemaan Konetta” ja ”Uusi Ihmiskunta”, mutta tämä levy olisi kipeästi kaivannut muutamaa, kunnon hc-vetoa kuten esim. ”Sika ja Perkele” tai edes ”Ruisperkele”. Kokoelman mukana tulee silti kuponki, jonka lähettämällä EMI:lle saa vastalahjaksi HC-EP:n joka sisältää neljä hardcorevetoa kuin suoraan CMX:n alkutaipaleelta. Tämä ei ehkä kaikkiin vetoa, mutta jälleen löytyy yksi syy lisää vanhalle fanille lähteä hedelmämarkkinoille. Silmiinpistävästi kokoelmalla ei ole yhtään kappaletta viimeisimmältä Talvikuningas pitkäsoitolta, joka on allekirjoittaneen mielestä oikea ratkaisu.

Kaikki Hedelmät kokoaa onnistuneesti CMX:n tuotannon pääpiirteet yhdeksi kovaksi kokonaisuudeksi. Onhan tämä selvästi suunnattu niitä varten, jotka eivät ole käyneet jokaisella CMX:n keikalla vuodesta -90. Jos joku ei ole vielä tutustunut tähän suomalaisen populaarimusiikin lippulaivan tuotoksiin, nyt on oikea levy ja hetki. HC-EP:n voi sitten vaikka myydä netissä ja tienata joululahjarahat.

Annan Kaikki Hedelmät -kokoelmalle neljä viidestä

Eeron Levynurkka





AC/DC – Black Ice

Kukapa ei joskus olisi karjunut auton radiosta pauhaavan Thunderstruckin tahtiin, tai tapaillut Back In Blackin introa tennismailalla, tai jollain muulla yhtä käypällä kitaran korvikkeella. Itse lankean kumpaakin kategoriaan häpeilemättä.

AC/DC:n Black Ice –levyn ja aikaisemman Stiff Upper Lip:n välillä on kahdeksan vuotta ja moni alkoi jo epäillä onko Australian poikien levytykset jo nähty. Onneksi pahimmat pelkomme osoitettiin jälleen vääriksi ja kauppojen hyllylle ilmestyi tänä syksynä AC/DC:n 16. studioalbumi Black Ice. Toisaalta on vaikea sanoa montako kokonaista levyä AC/DC on julkaissut euroopassa, koska viittä yhtyeen kappaletta ei ole virallisesti julkaistu Australian ulkopuolella.

Se joka aikoinaan ihastui AC/DC:n miehekkääseen kitarointiin, ei tule pettymään tämänkään levyn kanssa. Black Ice:n ensimmäinen raita ”Rock ’N Roll Train” kertoo, ettei Angus Youngin tunnuksenomaisesta riffittelystä voi erehtyä. Korviin pauhaa mahtavat säröt, jotka ovat kuin aikamatka 80-luvun AC/DC:n kultakaudelle. Joukosta löytyy niin raskasta äijähardrockia, kuten myös hieman lempeämpiä, bluesimaisia vetoja. Kun aletaan miettiä millä bändillä on miehekkäimmät biisien nimet, ei AC/DC voi olla kaukana kärjestä. Tälläkin kertaa mukana on "War Machine", "Rock n' Roll Dream" ja lempparini "Decibel", jotka kaikki uhkuvat äijäenergiaa. Levyn nimikkokappaleen ”Black Ice”:n sylkiessä viimeiset soundit ulos ei voi kuin tasailla hengitystä hiljokseen.

Tämä levy on kyllä ollut odottamisen arvoinen, eikä jätä ketään kylmäksi. Selvää livehuudatustahan tässä on takaa haettu, eikä se ei hidasta meininkiä yhtään. Nyt äkkiä AC/DC Suomeen keikalle, niin päästään testaamaan levy käytännössä. Rock on!

Neljä ja puoli viidestä.

Eeron Levynurkka







Battlelore – The Last Alliance

Jokaisen uuden Battleloren levyn kanssa käyn sen saman, ainaisen taistelun. Sword’s Songin jälkeen olen odottanut jokaista uutta levyä kuola valuen. Kun sitten lopulta saan sen käsiini, ensivaikutelma on aina sama pettyneensekava. Parin kuuntelukerran jälkeen levy alkaakin kuulostaa koko ajan paremmalta ja lopulta se löytää paikkansa mittarin positiivisella puolelta.

Uuden The Last Alliance kiekon kanssa asiat ovat toisin. Palat loksahtavat kohdalleen heti ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä valittamisen aihetta pahemmin ole. Kaisa Jouhki sekä Tomi Mykkänen hoitavat tyylillä vokaalit, eikä napinan aihetta löydy muidenkaan bändin jäsenten suorituksita. Erityismaininnan ansaitsee myös Ingo Römling hienosta kansitaiteesta.

Avausraidasta ”Third Immortal” levyn lopettavaan kappaleeseen ”The Star Of High Hope” pysyy koko levyn halki tasainen puristusote kuuntelijasta. Aiemmilta levyiltä tutut, pitkät instrumentaaliosuudet palaavat nakertamaan kokonaisuudesta pieniä palasia, mutta nyt nekin löytävät tasapainon levyllä. Evernightin matelevat, joskus jopa laahaava meininki on muuttunut energiseen fantasiametalliin ja omalla kohdallani tämä levy on paluuta Sword’s Songin aikaiseen tyyliin.

Battlelore on viimeistään nyt kalunnut perusteellisesti loppuun Tolkienin maailman ja vaikka kertaus on opintojen äiti, voi olla jo aika siirtyä uusille raiteille ja tuulettaa ajatuksia. Sauronista ja Sormuksen sodasta voi kirjoittaa vain niin monta kappaletta.

The Last Alliance on erinomainen kiekko, jota voi kyllä suositella varauksetta vähänkään fantasiametallista kiinnostuneille. Vanhoille faneille Battleloren uusin on pakkohankinta. Joulu on vielä liian kaukana eikä pukkiin kannata aina luottaa. Kauppaan hop hop!

Annan The Last Alliancelle neljä viidestä